Loma teki niiiiin höpöä. Vaikka kyseessä olikin vain viikon pyrähdys kotomaassa, tuntuu kuin olisi ollut pidempäänkin töitä paossa. Nyt jaksaa taas odotella varsinaista kesälomaa, joka tosin ei ole äskeistä kovin paljon pidempi. Mutta onpa kuitenkin. On tullut vietettyä monta kesää ilman yhtää lomaa. Se ei ole kivaa se. Varsinkaan kun sään jumalat päättää just silloin helliä helteillä juhannuksesta syyskuulle.

Loma meni siis luonnon helmassa, ja mikä oli mennessä kun säät suosi ja seura oli mitä parhainta. Leukoja jomottaa vieläkin liiasta nauramisesta. Hienoja kokemuksia tuli kerrytettyä. Voi olla, että seuraavatkin lomat kuluu samoissa maisemissa. Suosittelen ehdottomasti harkitsemaan luontolomaa, tekee ihmeitä :)

Vihdoin kesä.

Elämän laatu paranee 89% kun pääskyset saapuu. Pelkkä lintujen narina taivaalla herättää käsittämättömän hyvän olon. Jokaiselta onnettomalta pläntiltä maata puskee ruohoa, kukkia, pensaita. Miten voi olla näin kaunista?

Kaiken lisäksi loma on jo lähellä.

Mitenköhän suuri osa ugrilaisen mielenlaadun synkkyydestä johtuu ilmastosta? Tuskin on sattumaa, että elämää pulppuavat kulttuurit sijoittuvat lähelle päiväntasaajaa ja umpimielisemmät lähemmäksi Pohjoisnapaa. Kesällä suomalaisistakin puhkeaa esiin hymyilevä ja puhelias puoli, terassilla ainakin jos ei muuten.

Kesän huonoihin puoliin kuuluu jatkuva kaipuu ulkoilmaan, aurinkoon, pois kylmästä ja kolkosta konttorista. Hetken hurmiossa tekisi mieli iskeä hanskat naulaan ja elää kesä säästöillä, tulevaisuutta tuhoten mutta täysillä.

Ei ihme, että suosituin syntymäkuu suomalaisilla on maaliskuu.

Vapaapäivä. Tällaisia pitäisi olla enemmän. Vaikka pidänkin työstäni (omaksikin ihmetyksekseni), niin jotenkin elämä tuntuu vain elämisen arvoisemmalta vapaalla. Varsinkin kun on tällaiset kelit. Luontokin hymyilee.

Luin Lassi Kämärin yksinkertaisesti upeaa kirjaa Loistava puhallus. Kirja koostuu harkituista ja painavista aforismeista, jotka iskee suoraan selkäytimeen kulkematta lähtöruudun kautta. Niin tosia, niin kirpeitä, niin  ajankohtaisia ja jumalattoman ravistelevia lauseita. Huh! Lukekoon, ken uskaltaa.

Vapaapäivissä parasta ei ole se mitä tekee, vaan se ettei sitä ole pakko tehdä. Jos voisin täysin vapaasti, ilman taloudellisia tai sosiaalisia paineita tehdä mitä haluan, tekisin melko tarkkaan samaa kuin teen nytkin. Paitsi omassa tahdissani, silloin kun siltä tuntuu. Jos tuntuu.

Tiedän tarkalleen miltä täydellinen päiväni näyttäisi. Nukkuisin pitkään, heräilisin varovasti ja päivää tunnustellen. Söisin rauhassa aamiaista, mieluiten parvekkeella sään salliessa. Sitten lenkille koiran kanssa, lisää tunnustelua ja ihmettelyä. Vähitellen hommiin ryhtymistä, huomaamattaan töihin uppoutumista ja ajantajun totaalista kadottamista. Sitten lounas ja siesta, myöhemmin lisää töitä ja illalla ulkoilua - jalkoja pakottavan pitkä lenkki. Myöhäisillassa joko kavereiden tapaamista tai lukemista ja väsymyksen syleilyä sohvalla viltin alla pesien, sisäisesti hymyillen hyvin käytetylle päivälle, joka saa rauhassa mennä menojaan, koska se on käytetty juuri niin kuin piti.

Kokoajan olisi tilaa impulsiivisuudelle ja omien tunteiden sekä halujen huomioimiseen, eikä niitä tarvitsisi tukahduttaa "tärkeämpien" asioiden (työn) tieltä.

Vapaus on ennen kaikkea itsensä kuuntelua ja tilaa noudattaa mielitekojaan. Voisiko enempää edes pyytää?

Jotenkin herättää hieman ristiriitaisia tunteita nuo viisut. Tietenkin hienoa, että saatiin vihdoin järjestää ne. Tuntuu kuitenkin, että suomalaisilta karkaa mopo käsistä tällaisissa asioissa. Eilen perjantaina koko Hesan  kaupunki tursusi hieman väkisin väännetyltä haiskahtavaa ohjelmaa. Vaikea välttyä ajatukselta, että suomalaisten huonohko itsetunto on taas nostanut päätään ja pitää ulkomaisia viisuturisteja varten repiä joka kadunkulmaan jotain häppeninkiä - kun eihän Helsinki voi kelvata sellaisenaan. Jonkinlaista aitouden, välittömyyden ja vain tekemisen riemusta järjestetyn ohjelman puuttuminen tuntui leijuvan ilmassa.

Toivottavasti olen väärässä, vaikea tietenkin sanoa kun en ole itse ollut järjestämässä mitään viisuihin liittyvää. Joka tapauksessa touhu vaikuttaa vihaisen anopin ensimmäiseen vierailuun valmistautuvan miniän hysteriaa, ettei vaan tule sanomista mistään. Toisaalta, aika suloista tavallaan. Tuskin moni muu maa viitsisi nähdä pahemmin vaivaa, suomalaisia on mukana sankoin joukoin vapaaehtoisenakin.

Mietityttää suomalainen kulttuuri muutenkin aika paljon nykyään. Kirjoitin siitä viimeksiki, en tiedä miksi asia pyörii niin mielessä. Suomi on loppujen lopuksi aika uusi valtio, kai tässä vielä haetaan identiteettiä ja kokeillaan siipiä. Edelleen turvaudutaan kuitenkin aika helposti muihin maihin, haetaan varmuutta sieltä. Ei uskalleta itse kehitellä uutta vaan tuodaan malli Ruotsista tai Keski-Euroopasta. Vieläkin puhutaan Suomesta ja Euroopasta kuin Suomi ei olisi kiinteä osa maanosaansa. Sinänsä mallin ottamisessa ei ole mitään pahaa, mutta kun se toistuu lähes joka asiassa kyseenalaistamatta, se alkaa vaikuttaa myös kansalaisten suhtautumisessa itseensä suhteessa muihin. Erityisesti muiden maiden kansalaisiin, alistutaan ja nostetaan muut perusteetta jalustalle itsen yläpuolelle. Niin kuin ulkomailla (muissa länsimaissa erityisesti) automaattisesti tiedettäisiin mikä suomalaisille on parasta. Höpsistä. Minuun ei ainakaan tee vaikutusta siihen vetoaminen, että Saksassakin tehdään niin tai näin.

Vähitellen tapahtuu kuitenkin muutosta. Monissa asioissa pärjätään paremmin kuin koskaan ja opitaan, että meillä osataan myös. Ei tarvitse enää häpeillä suomalaisuuttaan. Se on aika iso juttu. Suomi on kait tulossa murrosikään, uskalletaan jo kapinoida ja kokeilla omia siipiä.

Veikkaan, että muutaman vuosikymmenen päästä suomalaiset suhtautuvat aivan eri tavalla itseensä. Ei pidetä enää pienenä ihmeenä, jos Euroviisuista tai lätkän MM-kisoista tulee voitto :)

    Tästä tämä nyt sitten lähtee. Vielä viime vuonna naureskelin partaani blogin kirjoittajille, mitä ihmeen järkeä muka on tilittää syvimpiä tuntojaan julkisesti netissä? Tai ketä kiinnostaa mitä Milla Turusta söi aamiaiseksi? No, kokeilenpa kuitenkin. Ihan kiusallanikin.

Vapun jälkimainingeissa, ja muutenkin, olen viime aikoina miettinyt morkkista. Sitä mistä se johtuu. Siitä taisi olla tuoreimmassa Nyt-liitteessäkin lukijakysymys. Paljastumisen häpeästä, vastaajan mukaan. Itse olen miettinyt miksi kännissä tulee lauottua liukuhihnalta sammakoita ja tosi hauskoja juttuja, joita saa myöhemmin hävetä silmät päästään. Ja miksi tuntuu, että lähes kaikki muut käyttäytyy aina paremmin? Paitsi pahimmat kännisääliöt ja räyhäsielut, jotka usein ovat selvinpäinkin vähintään surullisia tapauksia. Mikä känni-Tourette suht fiksuun ihmiseen iskee?

Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen, että normaalistikin haluaisi käyttäytyä vapautuneemmin ja puhua ilman tiukkaa itsekontrollia, muttei uskalla. Miksi se sitten kaduttaa jälkeenpäin? Miksei ole vapautunut olo? Miksi paljastumista pitäisi pelätä?

Erityisesti ihmetyttää se, ettei kukaan muu yleensä jälkikäteen edes mainitse mistään mielestäni noloista jutuista. Itse pitää itseään kuitenkin tuomaroida rankalla kädellä. Tosin niin se on elämässä muutenkin. Joskus itsesyytösten suossa rämpiessä tulee mieleen syyllistäisinkö ketään muuta vastaavassa tilanteessa. En. Yksinkertaisesti ei ole tapana muita ruoskia häpeällä. Pelkäänkö sittenkin paljastuvani itselleni, näkeväni itsessäni sellaista mitä en haluaisi nähdä?

Jostain syystä itsestään ei vain saa pitää sellaisenaan, vikoineen ja virheellisyyksineen. Tämä tuntuu olevan melko yleistä erityisesti Suomessa. Luen parhaillaan Martti Siiralan kirjaa On puhuttava siitä mistä vaikenemme. Aika rankkaa tekstiä paikoitelleen. Miten kansallinen ja paikallinen kulttuuri latistaa, uhraa ja eristää yksilöt, joiden teot, sairaudet tai jotkin piirteet ahdistavat. Teksti kirvelee, koska samanaikasesti kun tuntee helpotusta siitä ettei valtaväestö todellakaan aina ole oikeassa vaan jopa kollektiivisesti sairas, tuntee syyllisyyden piston sydämessään. Kun ei itsekään ole sen yläpuolella.

Puolustinko koulussa kiusattuja? Autanko vanhuksia naapurustossa? Vaihdanko kadun toiselle puolelle kun narkkari tulee vastaan? "Ei ole mun ongelma". Se tarkoittaisi käytännössä joko sitä, että yksilön avun tarve ei ole yhteisön (muiden kansalaisten) ongelma, jokainen pärjätköön omillaan, tai narsistisesti etten minä ole jostain syystä velvollinen osallistumaan muiden auttamiseen, auttakoon sossu tai joku muu. En minä. Tai sitten se tarkoittamani tulkinta, että avuntarvitsijan tilanne on jotain niin pelottavaa ettei sitä haluta katsoa silmiin. Sehän voi tarttua. Tai voi joutua huomaamaan, että huono-osaisetkin ovat tavallisia ihmisiä. Jos heille voi käydä todella huonosti, voi minullekin.

Ehkä morkkisessa on taustalla pelko, että olen tullut paljastaneeksi itselleni hyväksynnän tarpeen. Miksi muuten pitäisi yrittää muita hauskuuttaa ja tehdä vaikutusta? Mielellään pärjäisi yksin, suhtautuisi muihin kohteliaan viileästi, raottaisi läheisyydentarvettaan vain kun se on varmasti turvallista ja vastakaiku taattu. Ehkä se onnistuisikin, jos elämäntilanne olisi sellainen, että lähiympäristö tarjoaisi yllinkyllin sosiaalista mannaa. Toisaalta sellaista esiintyy tosielämässä aika harvoin. Ainakin meilläpäin.

Tällaista tällä kertaa. Eihän tämä sattunut yhtään. Katsotaan kaduttaako huomenna... :-)