Tästä tämä nyt sitten lähtee. Vielä viime vuonna naureskelin partaani blogin kirjoittajille, mitä ihmeen järkeä muka on tilittää syvimpiä tuntojaan julkisesti netissä? Tai ketä kiinnostaa mitä Milla Turusta söi aamiaiseksi? No, kokeilenpa kuitenkin. Ihan kiusallanikin.

Vapun jälkimainingeissa, ja muutenkin, olen viime aikoina miettinyt morkkista. Sitä mistä se johtuu. Siitä taisi olla tuoreimmassa Nyt-liitteessäkin lukijakysymys. Paljastumisen häpeästä, vastaajan mukaan. Itse olen miettinyt miksi kännissä tulee lauottua liukuhihnalta sammakoita ja tosi hauskoja juttuja, joita saa myöhemmin hävetä silmät päästään. Ja miksi tuntuu, että lähes kaikki muut käyttäytyy aina paremmin? Paitsi pahimmat kännisääliöt ja räyhäsielut, jotka usein ovat selvinpäinkin vähintään surullisia tapauksia. Mikä känni-Tourette suht fiksuun ihmiseen iskee?

Ensimmäiseksi tulee tietenkin mieleen, että normaalistikin haluaisi käyttäytyä vapautuneemmin ja puhua ilman tiukkaa itsekontrollia, muttei uskalla. Miksi se sitten kaduttaa jälkeenpäin? Miksei ole vapautunut olo? Miksi paljastumista pitäisi pelätä?

Erityisesti ihmetyttää se, ettei kukaan muu yleensä jälkikäteen edes mainitse mistään mielestäni noloista jutuista. Itse pitää itseään kuitenkin tuomaroida rankalla kädellä. Tosin niin se on elämässä muutenkin. Joskus itsesyytösten suossa rämpiessä tulee mieleen syyllistäisinkö ketään muuta vastaavassa tilanteessa. En. Yksinkertaisesti ei ole tapana muita ruoskia häpeällä. Pelkäänkö sittenkin paljastuvani itselleni, näkeväni itsessäni sellaista mitä en haluaisi nähdä?

Jostain syystä itsestään ei vain saa pitää sellaisenaan, vikoineen ja virheellisyyksineen. Tämä tuntuu olevan melko yleistä erityisesti Suomessa. Luen parhaillaan Martti Siiralan kirjaa On puhuttava siitä mistä vaikenemme. Aika rankkaa tekstiä paikoitelleen. Miten kansallinen ja paikallinen kulttuuri latistaa, uhraa ja eristää yksilöt, joiden teot, sairaudet tai jotkin piirteet ahdistavat. Teksti kirvelee, koska samanaikasesti kun tuntee helpotusta siitä ettei valtaväestö todellakaan aina ole oikeassa vaan jopa kollektiivisesti sairas, tuntee syyllisyyden piston sydämessään. Kun ei itsekään ole sen yläpuolella.

Puolustinko koulussa kiusattuja? Autanko vanhuksia naapurustossa? Vaihdanko kadun toiselle puolelle kun narkkari tulee vastaan? "Ei ole mun ongelma". Se tarkoittaisi käytännössä joko sitä, että yksilön avun tarve ei ole yhteisön (muiden kansalaisten) ongelma, jokainen pärjätköön omillaan, tai narsistisesti etten minä ole jostain syystä velvollinen osallistumaan muiden auttamiseen, auttakoon sossu tai joku muu. En minä. Tai sitten se tarkoittamani tulkinta, että avuntarvitsijan tilanne on jotain niin pelottavaa ettei sitä haluta katsoa silmiin. Sehän voi tarttua. Tai voi joutua huomaamaan, että huono-osaisetkin ovat tavallisia ihmisiä. Jos heille voi käydä todella huonosti, voi minullekin.

Ehkä morkkisessa on taustalla pelko, että olen tullut paljastaneeksi itselleni hyväksynnän tarpeen. Miksi muuten pitäisi yrittää muita hauskuuttaa ja tehdä vaikutusta? Mielellään pärjäisi yksin, suhtautuisi muihin kohteliaan viileästi, raottaisi läheisyydentarvettaan vain kun se on varmasti turvallista ja vastakaiku taattu. Ehkä se onnistuisikin, jos elämäntilanne olisi sellainen, että lähiympäristö tarjoaisi yllinkyllin sosiaalista mannaa. Toisaalta sellaista esiintyy tosielämässä aika harvoin. Ainakin meilläpäin.

Tällaista tällä kertaa. Eihän tämä sattunut yhtään. Katsotaan kaduttaako huomenna... :-)